Itä-Saksan kansannousu

Itä-Saksan kansannousu
Osa kylmää sotaa
Neuvostoliittolainen T34-85-panssarivaunu Itä-Berliinissä 17. kesäkuuta 1953.
Päivämäärä: 16.–17. kesäkuuta 1953 Paikka: Saksan demokraattinen tasavalta Lopputulos: Saksan demokraattisen tasavallan voitto
Osapuolet
Saksan demokraattinen tasavalta  Neuvostoliitto	Antikommunistiset mielenosoittajat
Komentajat
Walter Ulbricht Andrei Gretško Vladimir Semjonov	Ei keskitettyä komentajuutta
Vahvuudet
Saksan demokraattinen tasavalta: 16 divisioonaa Itä-Berliini: 20 000 sotilasta 15 000 poliisia[1]	Itä-Berliini: noin 100 000 mielenosoittajaa

Itä-Saksan kansannousu (saks. Aufstand vom 17. Juni 1953) oli työläisten järjestämä mielenosoitus Itä-Berliinissä, Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR) kesäkuussa 1953. Syynä mielenosoitukseen olivat DDR:n hallituksen ja Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) 28. toukokuuta 1953 tekemä viisivuotissuunnitelman mukainen päätös tuotannon lisäämisestä 10 prosentilla ja palkkojen alentamisesta 10 prosentilla. Tällöin työläiset vaativat pidettäviksi vapaita vaaleja.

Kesäkuun 16. päivänä 60–80 rakennustyöläistä aloitti lakon eräällä Itä-Berliinin Stalinalleen varrella olleella työmaalla ja järjesti mielenosoitus­marssin sieltä Walter Ulbrichtin hallitusrakennuksen eteen. Aluksi he osoittivat mieltään vain työ­normien korottamista vastaan, mutta kun heidän mukaansa tuli lisää marssijoita, he alkoivat vaatia myös vapaita vaaleja ja presidentti Wilhelm Pieckin eroa.^[2]

Uudet tuotantovaatimukset kumottiin, mutta tästä huolimatta tilanne vaikeutui. Länsi-Berliinissä toimiva yhdysvaltalaisen miehitysvyöhykkeen radio tiedotti tapahtumista, mikä osaltaan edesauttoi mielenosoituksien leviämistä muualle Saksan demokraattiseen tasavaltaan.

Noin 100 000 mielenosoittajaa oli kokoontunut Itä-Berliiniin ja lukuisat ihmiset pitivät työnseisauksia ja protesteja teollisuuskeskuksissa ja DDR:n suurimmissa kaupungeissa. SED:n puoluevirkailijat perustivat omia pienempiä ryhmiä vastustamaan kansannousua. Kansanpoliisi pidätti monia mielenosoittajia. DDR:n hallitus päätti käyttää asevoimaa ja pyysi Neuvostoliitolta sotilaallista apua.

Neuvostoliitto puuttui tapahtumien kulkuun julistamalla 17. kesäkuuta 1953 maahan poikkeustilan. Neuvostoliitto käytti asevoimia tilanteen rauhoittamiseksi ja laittoi liikkeelle 16 divisioonaa ja 20 000 sotilasta. Seuranneissa kahakoissa kuoli 513 saksalaista, joista 116 oli SED:n puoluetoimitsijoita, ja 1 838 haavoittui. Vangittujen määrä nousi tuhansiin (5 100 vangittua), kuolemanrangaistus palautettiin käyttöön^[2] ja pikaoikeus teloitti suuren määrän ihmisiä (106 teloitettua). Vankeusrangaistuksiin tuomittiin 1 200 mielenosoittajaa.^[3]

Saksan liittotasavallassa kansannousun vuosipäivää, 17. kesäkuuta, vietettiin vuoteen 1990 saakka vuosittain kansallisena muistopäivänä, jonka nimi oli Saksan yhtenäisyyden päivä (saks. Tag der Deutschen Einheit). Sen jälkeen, kun Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, on samannimistä juhlapäivää vietetty 3. lokakuuta.

Pian kansannousun jälkeen annettiin lisäksi Länsi-Berliinissä Brandenburger Torilta länteen johtavalle puistokadulle, Charlottenburger Chausseelle, uusi nimi Straße des 17. Juni.

Kuuluisa saksalainen runoilija Bertolt Brecht kuvasi runossaan kansannousun tapahtumia:

Kesäkuun 17. päivän kapinan jälkeen
kirjailijaliiton sihteeri jakoi
Stalinalleella lentolehtisiä.
Niistä voitiin lukea, että kansa
oli menettänyt hallituksen luottamuksen,
ja että ainoastaan työtahdin kaksinkertaistaminen
saattaisi palauttaa sen.
Eikö olisi yksinkertaisempaa,
että hallitus hajottaisi kansan
ja valitsisi tilalle uuden?

• Junnila, Tuure: Utopia luokattomasta yhteiskunnasta: Luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. WSOY, 1982.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itä-Saksan kansannousu Wikimedia Commonsissa

• Bibliographie 17. Juni 1953 (Arkistoitu – Internet Archive) Viitetietokanta (saksaksi)